Painos on nyt 7467
J p "
'J Organ oi tfi2
Amerikan suomalaisten työläisnaisten äänenkannattaja
FInnlsn Working WomeD in America
No 31
TIISTAINA HEINÄK 31— TUESDAY JULY 31
1917 — Seitsemäs vuosik
VOIMAN MAHTI
(Jatko näytelmään : Hyöky
jen murtamia)
Kirj Anna
Henkilöt :
Tobias Vero 70-vuotiaana
Urho 14-vuotias Tobias Veron
lapsen lapsi
Hilja Tobias Veron lapsen lapsi
Toivo Urhon isä
Emmi Toivon vainio Urhon äiti
Kaarlo Hiljan sulhanen
Näyttämö: Tavallinen työläis
ten asuinhuone Oikealla ulos
johtava ovi Vasemmalla vierei
seen huoneeseen johtava ovi
Perällä ikkuna jonka edessä on
pöytä ja kirjoja pöydällä Kakluuni-uuni
vasemmalla peränur
kassa Esiripun noustessa istuu
vanha Tobias lähellä uunia vuo
leskellen puusta suolasalkkua
Tobias: (hyräillen) — Käy ees-
päin väki voimakas äl' orja
" joukko halpa
täst' aikain ole tarmollasVSä
särje tieltäs' salpa
'Kun kuutos keksii kirves lyö
se olkoon vapauden työ
joiik' eestä poistuu sorron yö
jonk' eestä poistuu sorron yö
Urho (ryntää sisälle kirjoja
kädessä) : — Vaari vaarikulta
kuule! He ovat voittaneet la
kon (Heittää kirjat pöydälle ja
juoksee Tobiaksen kaulaan) Ei
kö hyvä! Voi kuinka se on hy
vä ! (Käy tanssien pitkin lat
tiaa) Nyt vaari meillä on haus
kaa ! Me saamme mitä tahdom
me Sinä saat jättää tuon ali
tuisen vuoleksimisen minä saan
käydä 'koulua ja Hilja pääsee
Kaarlon kanssa naimisiin ja me
kaikin saamme häitä eikö niin
vaarikulta? Tralla lalla la laa!
(Pyörii)
Tobias: — Niin niin lapseni
voittivat arvasinhan sen että
voittavat kun ei ollut yhtään
rikkuria Siis voima on mahtia!
Urho': (innostuneena) — Niin
vaari voima on mahtia ! Siksi
mekin lähdimme pois koulusta
keskellä päivää kun halusimme
kunnioittaa tätä päivää jolloin
työläiset voittivat taloudellisessa
taistelussaan Eikä opettaja voi
nut meille mitään sillä meillähän
oli voiman mahtia Ei yksi
kään jäänyt kouluun Mutta
vaari (muuttuen surulliseksi)
sinähän lupasit jatkaa illallista
kertomustasi tänään se oli
niin hirmuista että et sinä aiko
nut sitä kaikkia yhtenä iltana
kertoa Jatka nyt jatka! Voi
piko elämä olla kellekään sen
kauheampaa? (Istuu Tobiaksen
polven viereen lattialle)
Tobias: — Todella lapseni
niin luulisi ettei voi elämä olla
enään sen katkerampaa kuin oli
silloin meille Siitä on kulunut
jo viisikymmentä pitkää vuotta
ja yhtä hyvin muistan sen illan
kuin eilisen päivän Atien sai
raus ja houriminen jolloin hän
kouristi isääni kurkusta ja olisi
ehkä lopettanut hänen kurjan
elämänsä jollemme me mummo
vainaan kanssa päässeet väliin
Olimme silloin kumpikin nuoria
aivan kuin Hilja ja Kaarlo nyt
naimisiin menossa vaikka seit
välttämätön lakko sillä kertaa
ehkäisi niin minunhan piti
jatkaa kertomustani Kun Atte
ryntäsi hurjistuneena isäni Tah
von jälkeen yön pimeyteen rien
sin minä hänen jälkeensä Näin
Koetin kuunnella mutta
oli hiljaista Luulin io
mennessäni että tätini Ail
tui pyörtyneenä maahan
oli tehnyt hänet heikoksi
vaikka ennen omasi hän
sangen lujan luonteen sa
moin kuin miehensä AlU
Huusin Laila mummollesi
että hän katsoisi miten ta
tin kävi itse juoksin ka
dulle Atten jälkeen mutta
huonosti valaistu katu e i
minut näkemästä minne
päin hän askeleensa suun
tasi Tähystelin nopeaan
ympärilleni Olin näkevi
näni jonkunlaisen varjon
vilahtavan kadun kulmas
sa lyhdyn kohdalla Heti
aavistin että se oli Atten
varjo ja se nopeaan hävisi
juuri siinä nurkkaukses' l
Tulin aivan ymmälle min
ne rientäisin suoraank i
katua ylös vaiko kääntyi
sin kulmasta rantaa kohti
Katu päättyi muutaman
tontin päässä missä' oli
suuri metsikkö siis vaara
kummallakin suunnalla Se
kuvastui niin kaameana
mieleeni että oikein kau
histi mutta ei ollut aikaa
sitä ajatella Silmänräpä
yksessä tein päätöikseni ja
riensin rantaanpäin kävi
kuinka tahansa sillä pel
käsin pahinta Atten suh
teen Juoksin mitä kerke
sin ja pääsin juuri satama
sillalle kun' sen takapääs
tä kuulin epäilyttävän lois
kauksen aivan olin
jähmettyä kamalasta aa
vistuksesta URHO (kauhistuen) —
Ja se oli Atte joka putosi
laiturilta
TOPIAS — Niin Atte
se oli joka luiskauksen
svnnytti vaikka en sitä
silloin varmasti tiennyt
aavistin vaan Juoksin
sille suunnalle mistä luis
kaus kuului tietämättä mi
tä tehdä sillä pimeys esti
kaa-
kaikki
kaikki
kuulleeni vaarin liiallisen mielen
jännkyksetii takia vaikka epäilys
silti vaivasi Olin aivan neuvo
ton Lähteäkö häntä muualta
hakemaan vai perätäkö järvestä
Riensin epätoivoisena kapakkaan
(Urho kuuntelee jännittyne nä)
josta valot vilkkuivat
URHO (maltittomana) — Sait
ko sieltä apua?
TOBIAS — Sain Vaan etsi
minen oli turhaa sillä kuten sa
noin oli liiaksi pimeä Nähtyä
ni kaikki turhaksi riensin kotiin
Siellä istui Laila itkien Täti oli
vuoteella sairaana
URHO — Milloin löysitte At
ten? TOBIAS — Vasta parin vii
:on kuluttua saivat hänet naa
ratuksi ylös Mutta sillä välin
oli kaikki kotona muuttunut Isä
ni Tahvo oli hävinnyt jäljettö
miin Emme saaneet tietää mi
hin hiin joutui Täti oli myös
saanut kuumeen ja kuoli viikon
kuirttua Äiti ja minä tädin po
jan kanssa olimme jälellä Laila
tosin oli myöskin mutta ei vie
lä ollut vakituisesti meidän jou
kossamme Niin vierivät vii
kot' tuoden aina uutta kauhua ja
surua tullessaan Viimeksi saim
me tietää että isäni oli hirttä-'
nyt itsensä puuhun tiheässä män
nikössä kaupungin ulkopuolella
URHO — Kylläpä olikin kau
heata että niin moni voi menet
tää henkensä niin lyhyen ajan
sisällä samasta perheestä mi
ni kammon voittamatonta lak
koa ja varsinkin rikkureita jot-
' Ken vaivojansa v ai I J"
? -8
1
l v
Ken vaivoja n sa va i
kertaa
un vaivojensa v ci ii
IV I
Oikeutta maassa ei
saa
JokMtse sitä ei han
ki
i 1
s
0