Image provided by: University of Oregon Libraries; Eugene, OR
About Toveritar. (Astoria, Or.) 19??-1930 | View Entire Issue (July 31, 1917)
Painos on nyt 7467 J p " 'J Organ oi tfi2 Amerikan suomalaisten työläisnaisten äänenkannattaja FInnlsn Working WomeD in America No 31 TIISTAINA HEINÄK 31— TUESDAY JULY 31 1917 — Seitsemäs vuosik VOIMAN MAHTI (Jatko näytelmään : Hyöky jen murtamia) Kirj Anna Henkilöt : Tobias Vero 70-vuotiaana Urho 14-vuotias Tobias Veron lapsen lapsi Hilja Tobias Veron lapsen lapsi Toivo Urhon isä Emmi Toivon vainio Urhon äiti Kaarlo Hiljan sulhanen Näyttämö: Tavallinen työläis ten asuinhuone Oikealla ulos johtava ovi Vasemmalla vierei seen huoneeseen johtava ovi Perällä ikkuna jonka edessä on pöytä ja kirjoja pöydällä Kakluuni-uuni vasemmalla peränur kassa Esiripun noustessa istuu vanha Tobias lähellä uunia vuo leskellen puusta suolasalkkua Tobias: (hyräillen) — Käy ees- päin väki voimakas äl' orja " joukko halpa täst' aikain ole tarmollasVSä särje tieltäs' salpa 'Kun kuutos keksii kirves lyö se olkoon vapauden työ joiik' eestä poistuu sorron yö jonk' eestä poistuu sorron yö Urho (ryntää sisälle kirjoja kädessä) : — Vaari vaarikulta kuule! He ovat voittaneet la kon (Heittää kirjat pöydälle ja juoksee Tobiaksen kaulaan) Ei kö hyvä! Voi kuinka se on hy vä ! (Käy tanssien pitkin lat tiaa) Nyt vaari meillä on haus kaa ! Me saamme mitä tahdom me Sinä saat jättää tuon ali tuisen vuoleksimisen minä saan käydä 'koulua ja Hilja pääsee Kaarlon kanssa naimisiin ja me kaikin saamme häitä eikö niin vaarikulta? Tralla lalla la laa! (Pyörii) Tobias: — Niin niin lapseni voittivat arvasinhan sen että voittavat kun ei ollut yhtään rikkuria Siis voima on mahtia! Urho': (innostuneena) — Niin vaari voima on mahtia ! Siksi mekin lähdimme pois koulusta keskellä päivää kun halusimme kunnioittaa tätä päivää jolloin työläiset voittivat taloudellisessa taistelussaan Eikä opettaja voi nut meille mitään sillä meillähän oli voiman mahtia Ei yksi kään jäänyt kouluun Mutta vaari (muuttuen surulliseksi) sinähän lupasit jatkaa illallista kertomustasi tänään se oli niin hirmuista että et sinä aiko nut sitä kaikkia yhtenä iltana kertoa Jatka nyt jatka! Voi piko elämä olla kellekään sen kauheampaa? (Istuu Tobiaksen polven viereen lattialle) Tobias: — Todella lapseni niin luulisi ettei voi elämä olla enään sen katkerampaa kuin oli silloin meille Siitä on kulunut jo viisikymmentä pitkää vuotta ja yhtä hyvin muistan sen illan kuin eilisen päivän Atien sai raus ja houriminen jolloin hän kouristi isääni kurkusta ja olisi ehkä lopettanut hänen kurjan elämänsä jollemme me mummo vainaan kanssa päässeet väliin Olimme silloin kumpikin nuoria aivan kuin Hilja ja Kaarlo nyt naimisiin menossa vaikka seit välttämätön lakko sillä kertaa ehkäisi niin minunhan piti jatkaa kertomustani Kun Atte ryntäsi hurjistuneena isäni Tah von jälkeen yön pimeyteen rien sin minä hänen jälkeensä Näin Koetin kuunnella mutta oli hiljaista Luulin io mennessäni että tätini Ail tui pyörtyneenä maahan oli tehnyt hänet heikoksi vaikka ennen omasi hän sangen lujan luonteen sa moin kuin miehensä AlU Huusin Laila mummollesi että hän katsoisi miten ta tin kävi itse juoksin ka dulle Atten jälkeen mutta huonosti valaistu katu e i minut näkemästä minne päin hän askeleensa suun tasi Tähystelin nopeaan ympärilleni Olin näkevi näni jonkunlaisen varjon vilahtavan kadun kulmas sa lyhdyn kohdalla Heti aavistin että se oli Atten varjo ja se nopeaan hävisi juuri siinä nurkkaukses' l Tulin aivan ymmälle min ne rientäisin suoraank i katua ylös vaiko kääntyi sin kulmasta rantaa kohti Katu päättyi muutaman tontin päässä missä' oli suuri metsikkö siis vaara kummallakin suunnalla Se kuvastui niin kaameana mieleeni että oikein kau histi mutta ei ollut aikaa sitä ajatella Silmänräpä yksessä tein päätöikseni ja riensin rantaanpäin kävi kuinka tahansa sillä pel käsin pahinta Atten suh teen Juoksin mitä kerke sin ja pääsin juuri satama sillalle kun' sen takapääs tä kuulin epäilyttävän lois kauksen aivan olin jähmettyä kamalasta aa vistuksesta URHO (kauhistuen) — Ja se oli Atte joka putosi laiturilta TOPIAS — Niin Atte se oli joka luiskauksen svnnytti vaikka en sitä silloin varmasti tiennyt aavistin vaan Juoksin sille suunnalle mistä luis kaus kuului tietämättä mi tä tehdä sillä pimeys esti kaa- kaikki kaikki kuulleeni vaarin liiallisen mielen jännkyksetii takia vaikka epäilys silti vaivasi Olin aivan neuvo ton Lähteäkö häntä muualta hakemaan vai perätäkö järvestä Riensin epätoivoisena kapakkaan (Urho kuuntelee jännittyne nä) josta valot vilkkuivat URHO (maltittomana) — Sait ko sieltä apua? TOBIAS — Sain Vaan etsi minen oli turhaa sillä kuten sa noin oli liiaksi pimeä Nähtyä ni kaikki turhaksi riensin kotiin Siellä istui Laila itkien Täti oli vuoteella sairaana URHO — Milloin löysitte At ten? TOBIAS — Vasta parin vii :on kuluttua saivat hänet naa ratuksi ylös Mutta sillä välin oli kaikki kotona muuttunut Isä ni Tahvo oli hävinnyt jäljettö miin Emme saaneet tietää mi hin hiin joutui Täti oli myös saanut kuumeen ja kuoli viikon kuirttua Äiti ja minä tädin po jan kanssa olimme jälellä Laila tosin oli myöskin mutta ei vie lä ollut vakituisesti meidän jou kossamme Niin vierivät vii kot' tuoden aina uutta kauhua ja surua tullessaan Viimeksi saim me tietää että isäni oli hirttä-' nyt itsensä puuhun tiheässä män nikössä kaupungin ulkopuolella URHO — Kylläpä olikin kau heata että niin moni voi menet tää henkensä niin lyhyen ajan sisällä samasta perheestä mi ni kammon voittamatonta lak koa ja varsinkin rikkureita jot- ' Ken vaivojansa v ai I J" ? -8 1 l v Ken vaivoja n sa va i kertaa un vaivojensa v ci ii IV I Oikeutta maassa ei saa JokMtse sitä ei han ki i 1 s 0
